Lape - blogi

Takaisin listaukseen

21.06.2018

Vanhemmuus kevenee jakamalla

Olin nippanappa 18-vuotias lukiolainen, kun sain esikoiseni. Se oli sekä ihanaa että kamalaa. Jo heti raskaustestin tehtyäni olin täynnä onnea ja tiesin olevani valmis äidiksi. Tulisin tekemään kaikkeni lapseni eteen, jotta hän kasvaisi mahdollisimman terveeksi ja hyvinvoivaksi. Kamalaa oli se, että olin uuden roolini kanssa niin yksin. Sain hyvin tukea vanhemmiltani, ystäviltäni ja neuvolasta. Neuvojia siis oli, mutta ei ketään, kenen kanssa olisin voinut jakaa iloni ja suruni uudenlaisesta arjesta. Lähipiirissäni ei ollut yhtään nuorta äitiä, eikä edes ketään pienen lapsen äitiä. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, minne vain meninkin. Näin jatkui noin kymmenen vuotta, kunnes ensimmäiset ikätoverini alkoivat tulla äideiksi.

Kun sain toisen lapseni, olin lähempänä keskimääräistä ensisynnyttäjää: 27-vuotias, pari vuotta sitten tutkintoni suorittanut ja vuosi sitten avioitunut. Puhkuin varmuutta. Nyt minulla oli kokemusta äitiydestä, eikä kukaan enää epäillyt kykyjäni kasvattajana. Hukuttauduin kestovaippojen ja täysimetyksen maailmaan, mutta en uskaltanut jäädä kotiin vuotta pidemmäksi aikaa, sillä pelkäsin omia tunteitani. Pelkäsin, että ulkopuolisuuden tunne palaa ja masennun, jos jään kotiin yhtään pidemmäksi aikaa. Kadehdin miestäni, joka sai nauttia vauva-arjesta ja samalla käydä töissä ja harrastaa. Tämä ajatus oli minusta nolo, sillä siinä piili ristiriita. Halusin olla täydellinen äiti ja omistautua perheelleni, mutta samalla kaipasin ystäviä ja aikuista seuraa, ihan ilman lapsia.

Vasta nuorimmaisen synnyttyä kolme vuotta myöhemmin osasin rentoutua vanhempana. Lähdin lasten kanssa ihmisten pariin. Menin MLL:n perhekahvilaan, kunnan avoimeen päiväkotiin ja seurakunnan perhekerhoon. Lähdin, jos huvitti. Syötin vauvan, kun sillä oli nälkä ja laitoin nukkumaan, kun se nukahti. Meillä oli talon rakennusprojekti meneillään, joten miestäni en paljon tavannut, mutta olin siitä huolimatta onnellinen. En ollut yksin. Minulla oli lapset ja selkeä tehtävä arjessa. Minulla oli aikuista juttuseuraa. Yllätyin, miten samanlaisia tunteita muut pienten lasten äidit kokevat. Voi sitä epävarmuuden määrää!

LAPE-ohjelma on nostanut esille avoimien kohtaamispaikkojen tärkeyden perheille. Ne ovat ennalta ehkäisevää ja edullista vanhemmuuden tukea. Niiden tulisi olla sitoutumattomia ja helposti lähestyttäviä kaikille vanhemmille. Siilinjärven kunnallinen LAPE-työryhmä aloitti Siilinjärven lapsi- ja perhepalveluiden kehittämistyön vuoden 2017 alussa muutosagentti Minna Rytkösen opastuksella. Pääsin mukaan LAPE-työryhmään järjestöedustajana. Vaikka LAPE:n idea hahmottui verrattain hitaasti, oli työskentely alusta asti avointa ja perhelähtöistä. Olen kokenut työryhmätyöskentelyn hyvin antoisaksi itselleni.

Perhekeskus hahmottui vuoden aikana ennen kaikkea uudeksi toimintatavaksi. Lähtökohtana oli perhelähtöisyys ja perheiden osallisuus. Tärkeäksi osaksi Perhekeskusverkostoa nähtiin Perheentalon perustaminen Siilinjärvelle, joka konkreettisesti edistäisi tavoitetta tuomalla perheet mukaan toimintaan. Tässä työssä meitä auttoi YHDESSÄ! –ohjelman koordinaattori Minna Laitinen Pelastakaa Lapset ry:stä.  Hankkeelle löytyi pian sopiva hallinnoija, Huoltoliitto ry, sekä yli kymmenen yteistyötahoa. Myös kunnan päättäjät saatiin vakuutettua Perheentalon eduista kunnalle, ja sitoutumaan rahoitukseen. Nyt odotellaan peukut pystyssä lopullista rahoituspäätöstä. Jos Perheentalo tänne saadaan, ottaa Siilinjärvi aimo harppauksen perheystävällisenä kuntana. Koska hyvin suuri osa Siilinjärven lapsiperheistä muuttaa kuntaan muualta, olisi Perheentalo hyvä paikka juurruttaa uudet kuntalaiset osaksi aktiivista ja hyvinvoivaa kuntaa.